Kun fire on saavutettu…. Elämä on valmis?
Jokunen vuosi takaperin firettäminen oli varsin in. Sittemmin kun tuli kaiken maailman kriisejä niin kyseiset otsikoinnit ovat varsin kattavasti jääneet paitsioon. Olkoonkin että markkinat ovat railatelleet tässä jälleen ihan mukavasti ylöspäin ja uusiin korkeuksiinsa. Asunto- ja kiinteistösijoittajilla ei ole korkojen nousun myötä ollut ihan yhtä ruusuiset kuviot, vaikkakin sivunoottina voi asiaa kommentoida ”oston paikkana”. Sitä oston paikkaa moni on vaan tuutannut jo ties mistä tuuteista ja ties kuinka kauan. On kuitenkin totta, että lienee enemmän ostajan markkinat. Nousun alkua ei nyt ihan vielä nurkan takana tunnu näkyvän. Mitä taas tulee pörsseihin, niin enenemissä määrin homma näyttää yhä tihenevältä tuolileikiltä. Mutta siitä huolimatta markkina matkaa iloisesti ylöspäin. Ja mikäs siinä, nautitaan toki matkasta.
Firettämistä on monenmoista ja olen aiheesta itsekin kirjoitellut mm. TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ. Tällä kertaa tulokulmani on kuitenkin ennemminkin, että kun sinne taloudelliseen riippumattomuuteen pääsee… Ensinnäkin mikä sen määrittelee ja toisaalta, mitäs sitten? Itsellänihän tuo firettäminen (tai sen mahdollistavan taloudellisen tilanteen metsästäminen) alkoi jo nuorena, jotta myöhemmin voisin itse sanella kaappieni paikat. Sekä kirjaimellisesti asumusta hankkiessa, että kuvainnollisesti vaikkapa töiden puolella, yksistään palkkapussilla tai ”vakituisella työllä” minua ei ikinä pystyisi kiristämään. Onhan sitä jo tullut hyödynnettyä niin asuntokaupoilla kuin työelämässäkin. Muistan myös joskus kommentoineeni ensimmäisestä vakituisesta työsuhteestani: ”tällähän ei saa edes yhtä kaljaa lisää, saati kaljakoppaa”. Olin siis pyytänyt (jälleen) palkankorotusta ja mukamas palkkioksi minut vakinaistettiin. Sillä oli ehkä joskus jokin arvo, muttei enää läheskään samalla tavalla, ei ainakaan minulle. Ja silloin junnuaikoinahan kaikki kun piti ajatella oluena tai alkoholiannoksina.
Olen parhaimmillani ollut varmaan jossain 5-6 työssä samaan aikaan. Töistä ei ole ollut ns pulaa. Ja melko varhaisessa vaiheessa sijoittaminenkin tuli siihen rinnalle. Erityisesti asuntosijoittamisen puolella se on varsin työstä käyvää puuhaa. Erityisesti fyysiseltä puoleltaan ne remontit ja henkiseltä puoleltaan ehkä se taloyhtiömaailma kommervenkkeineen ja kukkapenkkeineen. Hassua miten pienistä asioista puhistaan sen sijaan että miljoonaluokan talotekniikasta pidettäisiin huolta.
Se on jännä juttu miten usein asunnot ovat se leijonanosa monen sijoittajan portfoliosta. Johtunnee omaisuuslajin varsin pääomaa sitovasta vaateesta? Ja myönnettäköön, että itsellänikin asuntopuoli korostuu. Itse siinä olen ehkä aina pitänyt siitä oman toimen vaikuttavuudesta. Se pätee niin tuottoihin, vuokralaisvalintaan kuin vaikkapa taloyhtiöpuoleen. Sekä samalla työn määrään. Toki hajauttaminen kannattaa ja olen yhden tai useammankin asuntosijoituksen rahoittanut osittain lyömällä osakkeita sileämmäksi. Sijoitusurani alkupuolella en vain halunnut ymmärtää ja oppia kaikkea vaan halusin myös tehdä kaiken itse. Nyttemmin olen yhä tiedonnälkäinen, mutta olen oppinut ulkoistamaan ja helpottamaan omaa rooliani. Paljon yhä voi tehdä itse, mutta mitä sitä turhaan liikoja. Sijoittamisen tarkoitus on tuoda vaihtoehtoja vaikkapa niin asuntojen remontointiin tai F you rahan hyödyntämiseen vaikkapa työrintamalla.
Ja onhan sitä tullut jo konkreettisesti itsekin tietynlaista vapautta maistettua. Olen pystynyt pitämään erinäisiä vapaajaksoja työelämästä sen enempiä miettimättä taloudellista puolta. Puoliso on pystynyt tekemään vajaata viikkoa ja itsekin olen varsin maksimaalisesti hyödyntänyt perhevapaiden käytöt. Samoin olen pystynyt perheen kanssa järjestelemään asumista varsin mukavasti ja aika hyvin päädyimme myös unelmakotiimme, jossa on monipuolista helpotusta perhearkeen ja joka aidon oikeasti voisi toimia ensitaloani todennäköisemmin foreverhomena. Ei tässä nyt miljoonakartanosta kuitenkaan puhuta eikä valitettavasti olla ihan sillä rahakkaiden listalla, joka voi ostella yksityiskoneita saatikka Aurajoen tukkivia huvijahteja. Ihan sellaista täyttä vapautta ei valitettavasti ole saavutettu, enkä ole varma onko se ihan päätavoitteissakaan. Olisihan se kiva, mutta se vaatii aivan next level panostusta. Panos-tuotto-vaiva suhde on hyvä saada kuntoon ennen kuin alkaa päättömästi hustlaamaan. Mutta pelkkien palkkatulojen varassa tämä foreverhome talokauppa olisi jäänyt toteuttamatta.
En voi kuitenkaan valittaa ja hiljaikkoin päädyin sellaisen valinnan eteen että sain vaihtoehdoksi hypätä oravanpyörästä ja kasvavan perheen myötä päätin tarttua tilaisuuteen. Oli asia jo tovin mielessä pyörinytkin. Ei siis mitään kovin mullistavaa saatikka draamaa. Normaalia elämää eikä tarvinnut kenellekään osoitella F U rahakkaan tyylisesti, mutta ei myöskään tarvinnut kovinkaan isosti miettiä. Kerran vain ne lapset ovat pieniä ja kun sotakassa sen mahdollistaa niin mikäjottei.
Ja kuten jo alussa todettua niin firettämisestäkin on niin montaa eri tyyliä. Enkä itsekään usko ihan täysin toimettomaksi jättäytyväni. Aina pitää olla jotain muutakin mielenkiintoista tekemistä kuin päätön heittäytyminen lasten pyyntöjen vietäväksi. Erittäin hauskaa sekin ja varsin virkistävää. Maailma ja elämä ei siis ole vieläkään täysin valmis. Maailma muuttuu jatkuvasti ja elämä siinä mukana. Ja vaikka saavutettaisiin tiettyjä virstaanpylväitä niin on aina hyvä jatkaa tavalla tai toisella eteenpäin. Voi sen kiven välillä antaa sammaloituakin, vaihtuu kivasti elämänkatsomuskin siinä samalla.
Katsotaan onnistuuko omalla kohdalla joskus ilmoille heittämäni 35sena vapaaksi vai päädynkö vielä takaisin oravanpyörään. Jokunen vuosi takaperin pohdittuna: 2-3 asuntoa lähes velattomaksi pyörittäisi sinkkutaloutta varsin kivasti vaikkapa thaimaaseen muutettua, siihen ei ihan lopulta päädyttykään. Asuntomäärä ei ole kovin isosti suurempi, mutta homma toimii varsin sopivasti pyörien pääasiallisesti omillaan.
Nyt odotellaan ja katsellaan miten mielenkiinto ja varat riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti